Tämän blogin sisältö muuttuu heti alkumetreillä. Sen esittelystä ja muusta voikin pyyhkiä pois kämppikseni, Sasun, ja jättää hänet vaan kaverikseni. Olen muuttamassa pikkuhiljaa uuteen taloon, siis ihan oikeasti taloon, en asuntoon. Kirjoitan siitä varmasti, mutta ollaan vielä ihan hyss. Vaikka vaan varmuuden vuoksi. Tiedättekö sen hetken kun kertoo innoissaan jostain, ja sitten se ei toteudukkaan? "Joo tota öö, no ei me mentykään Goalle." Mulle itselleni käy aika usein niin, johtunee ihan vaan vaikka jonkinasteisista pääongelmista. Saatan suunnitella jotain matkaa vaikka, ja sitten.. En mä mennytkään. Siks ku, no ku. Jos oma pää ei petä, niin joku muu pettää.

Niin, se nyt ainakin on tosiasia, että Sasu haihtui kevään myötä. Se ihminen ei ole pysyvä, sillä on nuuskamuikkusluonne. Tahdon jatkaa meidän ystävyyttä vielä eteen päin, sitä täytyy vaan vähän houkutella. Mutta ei se ystävyys siitä ole kiinni kuinka tiiviisti on yhteydessä. 

En oikein tiedä missä mun elämä menee, aika ja ajatukset on koulussa. Suoriudun siitä mikä on pakollista, muut ihmiset.. Mitkä muut ihmiset? 

Malla saapui eilen oveni taakse. Oltiin molemmat väsyneitä, hiljaisia kasoja. Simahdettiin ennätysaikaisin ja herättiin aamulla siihen, että oli aamu. On outo tunne nukkua niin, että illalla nukahtaa ns. normaaliin aikaan, ja seuraavaksi havahtuu vasta aamulla. 

En tiedä mikä energia meihin kerääntyi, mutta mieliala oli aivan toinen. Kikattelimme ja hölmöilimme kuin taantuneet, ja Malla aloitti siivousurakan. Niin, enhän minä ole taaskaan jaksanut suoriutua siitä itse. Paitsi nyt, kun joku on näyttämässä esimerkkiä. Sitä vaan jotenkin jähmettyy rutiineihinsa. Koulua ja koiria. Nukkumista johonkin väliin. Otan itseäni niskasta kiinni ja hankin sosiaalisen elämän takaisin. Ehkä aloitan soittamalla Sasulle. Heti päivällä. Ihmisillä ei ole tapana arvostaa yöpuheluita.

Yritin minä yhtenä päivänä olla sosiaalinen, mutta henkilö jota houkuttelin moiseen toimintaan perääntyi. Surkeaa. Olen kai tylsä.

Ja mikä on tämä kun ei taas nukuta. Aamulla sitten kiukuttaa, onko se nyt sitten kiva.

 Joskus minusta tuntuu että voisin kirjoittaa kirjan kahdesta rakastuneesta naisesta, jotka ovat ah niin onnellisia ja löytäneet toisensa ja sielunsa, ja sitten palavat loppuun omien mielenterveydellisten ongelmien takia ja yhyy, ja se päähenkilönainen aloittaa uuden suhteen miehen kanssa. On rikki ja näyttelee peittääkseen alle sen mitä menetti. - Eikun hei, Sofi Oksanen kirjoitti sen jo.

Siis mun täytyy vaan näpytellä tähän näytölle tekstiä, jotain muuta. Tai mikäpä mua kieltäis. Hmm. Jotenkin lätkyttelen tähän ekaa kertaa sellaista tekstiä, mitä vaan mieleen tulee, enkä jauha jotain valmiiksi päässäni läpikäytyä. Ja enkä mä muutenkaan mitään kirjaa koskaan saisikaan aikaiseksi, sellaista missä ois yks pitkä jatkuva juoni. Oon yrittäny. Mulla on valmiita tarinoita päässä, mutta ne ei vaan taivu kirjaksi asti. Kerran yks taipui, sit tietokone hajos ja se meni menojaan. Tarkemmin ajateltuna se oli tosi teinimäinen, ellei jopa lapsellinen. Sellainen mitä Tuija Lehtinen kirjoitti teineille joskus. En tiiä mitä se tekee nykyään. Joskus luin sen nuortenkirjoja ihan innoissani, ja sitten kun otin käteen vähän aikuisemmalla iällä saman kirjan mihin olin joskus rakastunut, niin... Äh. Ja sitten se on kirjoittanut jotain aikuisten kirjojakin. Äiti lukee niitä. Ne on jotenkin... Äh.

 

Sasu on ollut poissa jo pidemmän aikaa. En enää edes muista milloin se lähti. Toivon että sillä on tarpeeksi läheisiä pitääkseen sitä tiellä. Ollaan jonkun verran juteltu, mutta se on lipunut pois. Pitää houkutella se takaisin, varsinkin kun elämäni kokee muutoksen. Nimittäin muuton. 

 Normaalius on suhteellista. Katselen vaivihkaa ihmisiä ympärilläni, kaatavat alas kurkustaan kaljaa tuopeista, nielevät ahnaasti lonkeroa.  Tuntuu hämmentävältä ajatella että se on joillekin täysin normaali tapa viettää aikaa, "pitää hauskaa." 

Normaaleja ihmisiä, jotka eivät näytä juuri miltään, normaalit jutut, talot, perheet, perheettömyydet, alkoholi ja karaoke. Voiko sellaisesta nauttia, varsinkaan sen tasoisesta karaokesta, mitä tämä paikka ja ilta meille tarjoilee?

Oma pöytäseurueeni on erilainen. Tai ei minulle, mutta muille. Se kerää katseita. Olemme vallanneet pöydän mahdollisimman rauhallisesta nurkasta, onneksi ilta on hiljainen, baari on tyhjähkö. Naurattaa, on vaikea uskoa tilannetta todeksi. Paikallinen karaokeräkälä aiheuttaa minulle ja Sakarille päänsärkyä ilmapiirillään, Lilli nauraa tuskallemme ja täyttää lappua laulaakseen vielä yhden biisin. 

Siskoni kuuluttaa hetkeä myöhemmin Lillin lauluvuoroon. Hän siemaisee lonkeroaan ja rullaa sitten pyörätuolilla läpi keski-ikäisten ja laulaa Indican Ikuisen virran omien sanojen kera, "elämän ikuinen känni", ja saa taustatanssijoikseen kaksi roikkuvanaamaista tätiä, jotka olemme nimenneet Mörriksi ja Symbaaliapinaksi. Mörri heiluttaa lannettaan sulavasti kuin lihotettu kobra, Symbaaliapina näyttää symbaaleja yhteen hakkaavalta apinalta taputtaessaan käsiään heiluen puolelta toiselle. 

Lilli saa fanijoukon, jotka tulevat iholle estoitta. Olen valmiudessa menemään väliin, mutta Lilli pääsee heistä eroon pienestä koostaan ja pyörätuolistaan huolimatta. 

Istutaan vielä hetki, kaikki kolme. Minä, Sakari ja Lilli. Keskustelu kiertää kaikessa pintaa syvemmässä, takertuu ja avaa uusia näkökulmia maailmaan. Siinä me, siihen paikkaan sopimattomina, loimme siitä siedettävän. 

 Sasu nojautuu ulos avonaisesta makkarin ikkunasta, sätkä suupielestä roikkuen. Hän loikkaa ikkunalaudalle seisomaan. Näky olisi pelottava, jos ei tietäisi ikkunan sijaitsevan alimmassa kerroksessa. Hän harkitsee kai astuvansa ikkunasta ulos, mutta vastassa on lumihanki, vaikka kevät onkin jo läsnä. Se paahtaa ikkunasta sisään aurinkona. Mietin kuinka kuumaksi se tämän kämppäpahasen tekee kesällä. 

Sasu polttelee tupakkansa rauhassa, kääntyy ja loihtii naamalle virneen jonka opin tuntemaan syksyllä saapuessamme samalle luokalle. 

Kouluvuosi tarpoo lähes pelottavaa vauhtia kohti päätöstään - vaikka onhan tässä vielä aikaa. Tiet tulevat kuitenkin päätökseen, tai jakautuvat uusiksi poluiksi. Mistä valita, miten? Sen asian edessä tasapainottelen nyt koko ajan. Tai sitähän se on läpi elämän? Jos on päämäärä, on tie. 

Katse kiertää tutuksi tulleita seiniä, näkymää ikkunasta. Ei tänne voi jäädä. Ei voi, koska vuokrasopimus päättyy joskus, ei voi, koska täällä ei mahdu olemaan oma itsensä. 

Mennään nyt vielä näillä eväillä. Otetaan ilo irti.

 Sasu lähti talvilomalle synkkänä ja masennusta huokuvana kasana, jonka lähelle ei sen tuoman tummana vellovan auran takia voinut mennä. Tunnelma oli kiristynyt, ja ahdistus kietoi minut paksuun tukahduttavaan peittoon.

Olin helpottunut.

Epätavallista tarmokkuutta huokuen siivosin koko kämpän katosta lattiaan, raahasin jopa matot lumihangen lävitse mattotelineelle, pesin raivokkaasti pyykkiä, ja tyhjensin jääkaappia ruuasta, sillä lähtisinhän minäkin vanhempieni luokse koko loman viettoon.

Siinä hakatessani mattoja katuharjalla, keskellä lumihankea toppi päällä, tunsin oloni kuitenkin jo ”ihan hyväksi”. Parempi siivota nyt, kuin palata loman jälkeen törkyiseen kämppään, joka muistutti talviunen jäljiltä olevaa pesää. Sasu sanoi lähtiessään jo valmiiksi lannistuneena miten lomalta palattuaan siivoaisi koko kämpän. Olin tyytyväinen itseeni – minä joka ei koskaan saa aikaiseksi mitään siivoamiseen viittaavaa, siivosi koko kämpän, ja kämppiskin ilahtuisi.

 

Uni tuli sinä yönä hyvin.

Seuraavana päivänä seisoin juna-aseman parkissa nojaten Untoon aurinkolasit silmillä ja palelin. Kevätaurinko ei ehkä sittenkään lämmittänyt tarpeeksi. Vanha mies katsoi minua ystävällisesti.

Juna matelehtii asemalle ja ihmisiä liikkuu eri suuntiin. Etsin katseella tiettyä tummahiuksista tyttöä, jota en kuitenkaan havaitse. Onko tämä sittenkään oikea juna? Juuri kun kohensin itseni Unton vihreästä kyljestä irti, tuttu ja turvallinen hahmo ilmestyy ihmisten seasta. Lämpö asettuu rintakehään. Malla on otus, joka jakaa toisinaan kanssani saman kahvikupin, sellainen tyttöystävätyyppi. Avaan hänelle oven, jonka kanssa hetki sitten hengailin. Asetun itse Unton ratin taakse ja ajelehdimme ässäautollani kämpille.

 

Teimme yhden vuorokauden aikana hyvää työtä. Sotkimme kämpän silkalla leffojenkatselulla, hyvällä ruualla ja pelien pelaamisella silmiinpistävän sotkuiseen kuntoon. Ei kuitenkaan kaduttanut yhtään jättäessäni kaiken sen jälkeeni sulkiessani ulko-oven poistuessani koirineni kohti vanhempiani, kotia. Se kaikki oli vain konkreettinen muisto rentouttavista hetkistä keskustellen läpi yön, olemisesta. Siivota kerkeää myöhemminkin.

 

Loma? Jossain tarmonpuuskissani ja tyhmyyspäissäni olin buukannut itselleni jopa yhden työpäivän, ja sen olemassaolo tuntui uhkaavalta ja söi olematonta energiaa. Sängynpohjalla maatessani alkoi ajatukset valumaan ja tajusin perua koko jutun. Se kun ei ollut pakollinen.

Sain aikaa keskittyä oleelliseen, ihmisiin ympärilläni, ja ennenkaikkea itseeni, siihen, mikä on minusta hyvä.

 

Sasu? Jotenkin olin epävarma siitä, miten päin hänen kanssa olisi, mutta lopulta nekin solmut aukesivat muutaman viestin avittamana. Joskus on kai helpompi ottaa vähän etäisyyttä ja tilaa ajatella. Huh, puhun kuin jostain oikeasta avovaimosta.

Lopulta tilanne päätyi kuitenkin siihen, että loman jäljiltä palauduin kämppäämme kiireellä siivoamaan sinne jääneet sotkut, ja asettauduin keittiön pöydän ääreen odottamaan kahvinkeittovalmiudessa. Puhelimeeni saapunut ilmoitus Sasulta kaupunkiin saapumisestaan sai henkisen häntäni heilumaan odotuksesta. Hänen auton saavuttua pihaan yllätyin itsekin reaktiostani. Henkinen häntä pyöri tässä vaiheessa ympyrää, niin kuin koiralla joka on todella innostunut. Niin, vastaanotin kämppikseni ilolla, olo oli hyvä ja hymy oli helppoa ja aitoa.