Normaalius on suhteellista. Katselen vaivihkaa ihmisiä ympärilläni, kaatavat alas kurkustaan kaljaa tuopeista, nielevät ahnaasti lonkeroa.  Tuntuu hämmentävältä ajatella että se on joillekin täysin normaali tapa viettää aikaa, "pitää hauskaa." 

Normaaleja ihmisiä, jotka eivät näytä juuri miltään, normaalit jutut, talot, perheet, perheettömyydet, alkoholi ja karaoke. Voiko sellaisesta nauttia, varsinkaan sen tasoisesta karaokesta, mitä tämä paikka ja ilta meille tarjoilee?

Oma pöytäseurueeni on erilainen. Tai ei minulle, mutta muille. Se kerää katseita. Olemme vallanneet pöydän mahdollisimman rauhallisesta nurkasta, onneksi ilta on hiljainen, baari on tyhjähkö. Naurattaa, on vaikea uskoa tilannetta todeksi. Paikallinen karaokeräkälä aiheuttaa minulle ja Sakarille päänsärkyä ilmapiirillään, Lilli nauraa tuskallemme ja täyttää lappua laulaakseen vielä yhden biisin. 

Siskoni kuuluttaa hetkeä myöhemmin Lillin lauluvuoroon. Hän siemaisee lonkeroaan ja rullaa sitten pyörätuolilla läpi keski-ikäisten ja laulaa Indican Ikuisen virran omien sanojen kera, "elämän ikuinen känni", ja saa taustatanssijoikseen kaksi roikkuvanaamaista tätiä, jotka olemme nimenneet Mörriksi ja Symbaaliapinaksi. Mörri heiluttaa lannettaan sulavasti kuin lihotettu kobra, Symbaaliapina näyttää symbaaleja yhteen hakkaavalta apinalta taputtaessaan käsiään heiluen puolelta toiselle. 

Lilli saa fanijoukon, jotka tulevat iholle estoitta. Olen valmiudessa menemään väliin, mutta Lilli pääsee heistä eroon pienestä koostaan ja pyörätuolistaan huolimatta. 

Istutaan vielä hetki, kaikki kolme. Minä, Sakari ja Lilli. Keskustelu kiertää kaikessa pintaa syvemmässä, takertuu ja avaa uusia näkökulmia maailmaan. Siinä me, siihen paikkaan sopimattomina, loimme siitä siedettävän.