Sasu lähti talvilomalle synkkänä ja masennusta huokuvana kasana, jonka lähelle ei sen tuoman tummana vellovan auran takia voinut mennä. Tunnelma oli kiristynyt, ja ahdistus kietoi minut paksuun tukahduttavaan peittoon.

Olin helpottunut.

Epätavallista tarmokkuutta huokuen siivosin koko kämpän katosta lattiaan, raahasin jopa matot lumihangen lävitse mattotelineelle, pesin raivokkaasti pyykkiä, ja tyhjensin jääkaappia ruuasta, sillä lähtisinhän minäkin vanhempieni luokse koko loman viettoon.

Siinä hakatessani mattoja katuharjalla, keskellä lumihankea toppi päällä, tunsin oloni kuitenkin jo ”ihan hyväksi”. Parempi siivota nyt, kuin palata loman jälkeen törkyiseen kämppään, joka muistutti talviunen jäljiltä olevaa pesää. Sasu sanoi lähtiessään jo valmiiksi lannistuneena miten lomalta palattuaan siivoaisi koko kämpän. Olin tyytyväinen itseeni – minä joka ei koskaan saa aikaiseksi mitään siivoamiseen viittaavaa, siivosi koko kämpän, ja kämppiskin ilahtuisi.

 

Uni tuli sinä yönä hyvin.

Seuraavana päivänä seisoin juna-aseman parkissa nojaten Untoon aurinkolasit silmillä ja palelin. Kevätaurinko ei ehkä sittenkään lämmittänyt tarpeeksi. Vanha mies katsoi minua ystävällisesti.

Juna matelehtii asemalle ja ihmisiä liikkuu eri suuntiin. Etsin katseella tiettyä tummahiuksista tyttöä, jota en kuitenkaan havaitse. Onko tämä sittenkään oikea juna? Juuri kun kohensin itseni Unton vihreästä kyljestä irti, tuttu ja turvallinen hahmo ilmestyy ihmisten seasta. Lämpö asettuu rintakehään. Malla on otus, joka jakaa toisinaan kanssani saman kahvikupin, sellainen tyttöystävätyyppi. Avaan hänelle oven, jonka kanssa hetki sitten hengailin. Asetun itse Unton ratin taakse ja ajelehdimme ässäautollani kämpille.

 

Teimme yhden vuorokauden aikana hyvää työtä. Sotkimme kämpän silkalla leffojenkatselulla, hyvällä ruualla ja pelien pelaamisella silmiinpistävän sotkuiseen kuntoon. Ei kuitenkaan kaduttanut yhtään jättäessäni kaiken sen jälkeeni sulkiessani ulko-oven poistuessani koirineni kohti vanhempiani, kotia. Se kaikki oli vain konkreettinen muisto rentouttavista hetkistä keskustellen läpi yön, olemisesta. Siivota kerkeää myöhemminkin.

 

Loma? Jossain tarmonpuuskissani ja tyhmyyspäissäni olin buukannut itselleni jopa yhden työpäivän, ja sen olemassaolo tuntui uhkaavalta ja söi olematonta energiaa. Sängynpohjalla maatessani alkoi ajatukset valumaan ja tajusin perua koko jutun. Se kun ei ollut pakollinen.

Sain aikaa keskittyä oleelliseen, ihmisiin ympärilläni, ja ennenkaikkea itseeni, siihen, mikä on minusta hyvä.

 

Sasu? Jotenkin olin epävarma siitä, miten päin hänen kanssa olisi, mutta lopulta nekin solmut aukesivat muutaman viestin avittamana. Joskus on kai helpompi ottaa vähän etäisyyttä ja tilaa ajatella. Huh, puhun kuin jostain oikeasta avovaimosta.

Lopulta tilanne päätyi kuitenkin siihen, että loman jäljiltä palauduin kämppäämme kiireellä siivoamaan sinne jääneet sotkut, ja asettauduin keittiön pöydän ääreen odottamaan kahvinkeittovalmiudessa. Puhelimeeni saapunut ilmoitus Sasulta kaupunkiin saapumisestaan sai henkisen häntäni heilumaan odotuksesta. Hänen auton saavuttua pihaan yllätyin itsekin reaktiostani. Henkinen häntä pyöri tässä vaiheessa ympyrää, niin kuin koiralla joka on todella innostunut. Niin, vastaanotin kämppikseni ilolla, olo oli hyvä ja hymy oli helppoa ja aitoa.